Making of Petroskoi

Toteutimme touko-syyskuussa 2013 Teatteri Telakan kanssa yhteisen teatterikuvausprojektin testataksemme, olisiko valokuvauksen keinoin tuotettavissa lisäarvoa teatteriproduktion harjoitusvaiheeseen. Valokuvaajana itseäni kiinnosti se, miten kuvat vaikuttaisivat itse ryhmään ja ryhmäytymiseen. Kuvasin ja kirjoitin viikkoblogia toukokuun ensimmäisistä harjoituksista syyskuun alun ensi-iltaan. Tässä otteita Petroskoi-esityksen dokumentoinnista tuolta ajalta.

Kuvat ja teksti: Sari Kettunen

15.5.2013 Alkusanat

"Kun sanat loppuu, pitää laittaa käpyjä päälle", virkkoi mies ja antoi alkutahdin folkin ja surrealismin näytelmälle.

21.5.2013 Ensimmäinen viikko

Petroskoi on osa tamperelaisen Teatteri Telakan, lahtelaisen teatteri Vanha Jukon ja virolaisen Rakvere Teaterin toteuttamaa yhteistyöhanketta. Petroskoi-Kullervo-Köök-hankkeessa kukin teatteri valmistaa oman produktionsa kesän ja syksyn aikana. Vuonna 2014 jokainen kolmesta näytelmästä kiertää muissa hankkeen teattereissa. Esitykset ovat itsenäisiä teoksia, mutta temaattisesti kukin niistä käsittelee rajalla elämistä ja ihmisen suhdetta elintilaansa.

Petroskoi sanoo olevansa vastakohta tulevaisuudenvisioille: sen jalat nostaa ilmaan vain hyvien tarinoiden siivittämät laulut ja tanssi. Se lupaa viedä katojansa idän ja lännen, vaurauden ja köyhyyden, vanhan ja uuden, pienen ja suuren rajalle.

Teatteri Telakan Pertoskoi-esityksen ohjaaja on Ari Numminen, apulaisohjaaja Jussi Sorjanen, valosuunnittelija Katja Muttilainen, pukusuunnittelija Tiina Helin ja musiikista vastaa Antti Raekallio. Näyttelijöistä mukana ovat Jukon Minja Koski, Telakan Jussi-Pekka Parviainen, Petri Mäkipää ja Kaisa Sarkkinen sekä Rakveren Mait Joorits. Ohjaajien käsinä toimivat assistentit Konsta Laakso ja Amanda Sarvi, puvustuksen Tiinaa avustaa Senni Tähtinen ja valovelhoilevaa Muttia teknikko/valmestari Elina Nopanen. Hallinnon siivestä löytyvät vielä teatteri Telakan tuottajat Satu Söyrinki ja Piia Soikkeli. Tämän poppoon yhteiseloa olen taltioimassa aina ensi-iltaan asti.

Harjoitusten ensimmäinen viikko painottui Antin johdolla musiikkiin - erilaisten instrumenttien, rytmien ja tunnetilojen maailmaan. Itsensä ja toistensa tunnusteluun.

24.5.2013 Toinen viikko

Harjoitukset ovat edenneen musiikin tahtiin ja rytmi on ollut hukassa yhä harvemmin. Luulen, että vain ohjaajat tietävät tässä vaiheessa, minkälaista kokonaisuutta tosiasiassa ehkä ollaan tekemässä ja mihin suurempaan kuvaan kulloinenkin harjoitettava pala liittyy ja miten. Tekemisen seuraamisessa on tässä vaiheessa jotakin maagista. Kaaoksen keskellä yksittäiset helmet valaistuvat. Niitä yritetään tunnistaa, kerätä talteen ja punoa niistä se lopullinen helminauha - tai pirtanauha ehkä tässä tapauksessa.

Myönnän, että kuvittelin harjoitusten alkavan niin, että olisi olemassa jokin käsikirjoitus, jonka pohjalta harjoitukset käynnistyisivät. Petroskoin työskentelytapa on kuitenkin ollut varsin toisenlaista. Se on osallistavaa ja ideoivaa, yhteistä tekemistä yksilöiden kautta. Mutta ei näytä olevan näyttelijöidenkään työ pelkkää tanssia ja laulua, kirjoitusharjoituksia tehdään ja teetetään heilläkin. Niinä hetkinä kuuluu vain sukkasillaan kävelyn ääniä.

Hämmästelen näiden ihmisten muuntautumiskykyä: hyminästä liu'utaan tahtiin, tahdista tarinaan, tarinasta avoinna olemiseen ja avoimuudesta omaan suljettuun tilaan, jonne muilla ei ole asiaa. Katsomossa istuva näkee yhtäällä Antin tahtiin toimivien näyttelijöiden improvisaatiota, toisaalla Arin ja Jussin uppoutuneena tekstin hiontaan ja käsillä puhumiseen. Olan takana Mutti (Katja) ja Elina sahaavat, poraavat ja nikkaroivat. He näkevät naulaisissa laudanpätkissä jotakin, johon oma mielikuvitukseni ei riitä.

Jokin tuntuu yhdistävän löyhää vyyhtiä ja estävän sen solmuuntumisen: musiikki antaa kaikelle irralliselle ja sekalaiselle sellaisen yhteisen poljennon, joka synkronoi vaivihkaa tekijät samalle nuottiviivastolle. Pientä kakofoniaa vielä tässä vaiheessa toki, mutta kun näen Arin ja Jussin keskeyttävän omat tekemisensä ja kääntävän päänsä näyttämöä kohti, tiedän, että yksi helmi on taas pongattu. Ohjaajien korvat ja silmät tuntuvat yltävän kaikkialle.

And special thanks go to Mait. Loved to hear you sing Kuldnaise tagumine with other actors. Something I will not forget. Unfortunately I will probably forget all the Estonian words you are trying to teach us. See on hea end sel nädalal.

31.5.2013 Kolmas viikko

Viimeisen kahden viikon aikana taustaäänet ovat voimistuneet ja pussukat vallanneet lattia-alaa. Petroskoin kulisseja rakentaa ja ylläpitää neljän naisen piiri: Tiina, Senni, Mutti ja Elina. Nämä lavastuksesta, puvustuksesta ja valaisusta vastaavat neidot työskentelevät tiiviissä yhteistyössä toistensa ajatuksia täydentäen. Roolit ja leikit vaihtuvat lennossa ja vähän jokainen tekee sitä, mikä edistää kulloistakin tilannetta parhaiten. Työskentely ennestään tuttujen ihmisten kanssa pitää sävelet selvinä.

Harjoitusten käynnistyessä näitä ihmisiä näki pääasiassa näyttämötilan piippuhyllyllä kahvintuoksuisia ideoita googlaillemassa. Tai heitä ei nähnyt ollenkaan. Ensimmäisessä tuotantopalaverissa kuitenkin juuri he osasivat avata meille Petroskoin portit kuvakoosteillaan ja kielikuvillaan. Heidän työnsä oli alkanut jo aikojen alusta. Sittemmin on päivä paljastanut risukasat, kuppi vaihtunut poraan ja avustajat haettu koulusta töihin. Töitä tehdään lavastuksen ja puvustuksen ehdoilla. Valolle kirjoitetaan rooli vasta, kun esitys seisoo omilla jaloillaan. Ja kyllä siellä piippuhyllyllä viihdytään edelleen. Erityisesti perjantaisin, jolloin aihioita käydään tiiviimmin ja tarkemmin läpi.

Näyttämötilaan ilmestyy aina välillä toinen toistaan kiinnostavampia esineitä ja asetelmia. Jos siis kiinnostavina pitää nukkeja, pääkalloja, kauhoja, muovimunia, pitsikankaita ja helminauhoja. Ja sitten ne katoavat yhtä salaperäisesti. Vilahdusten perusteella arvaisin, että tuloillaan on jotain vanhaa, jotain uutta, jotain lahjoitettua, jotain punaista - ja jotain ihan muuta. Jotain elämästä, jotain kuolemasta. Se, mitä kaikkea aiotaan aikaansaada erinäisistä pullonosista, on jäänyt toistaiseksi vielä näkemättä.

Teatteri Telakan näyttämötila on tässä vaiheessa pääasiassa näyttelijöiden ja ohjaajien valtakuntaa. Raksaryhmän varsinaiset askartelutilat löytyvät Tampereen yliopistolta Nätyn tiloista. Ollaan tyttöjen karkkimaassa, jossa pinkki iskee silmää, klitterit kiiltää ja musiikki notkuu. Täältä löytyy usein myös se kipeästi ja nopeasti kaivattu ulkopuolinen apu ja apuvälineet. Kun munat pitää lävistää, kannattaa laskeutua kellariin lavastajamestarin valtakuntaan. Siellä saataa työkalujen, käyttöohjeiden ja demon lisäksi saada näytteen mestarin askelkuvioista, jos puhe kääntyy kesään ja lavatansseihin. Ja sinnehän se kääntyy, kun näkee hyllyllä pölyttömän kasettisoittimen ja sen sisässä olevan kasetin.

Ei tarvitse olla kolminkertainen maisteri arvatakseen, että tämän joukon työ on pitkälti luovaa ongelmanratkaisua, kyhäämistä ja kasaamista, tullessaan tuomista ja mennessään viemistä. Neidit etsivät kunnes löytävät. Olen löytänyt ihmisiä, joille on annettu luovuuden lisäksi tekemisen lahja. Ihmisiä, jotka osaavat luopua hyvistä ideoista keksiäkseen parempia. Joiden katseet porautuvat maatuskojen ytimeen ja joiden unet vievät meidät Petroskoihin. Mikä parasta, innostus tarttuu. Samoin hileliima. Kaikkialle, mihin kosken.

Kertoessaan yhtenä päivänä omasta työstään Mutti pohti ääneen sitä, onko kuvaajan mahdollista saada esitettyä kuvin yhtä heidän työhönsä liittyvää olennaista juttua, jota itse kutsuisin ehkä junailuksi. Sellaista ameebamaista asiaa, jossa kalastelu, kahvittelut, höpöttely, hetkessä oleminen ja ennusmerkkien näkeminen liittyvät toisiinsa. Kuinka pystyä kuvaamaan ensi-iskusta alkaen "lounaalla-tuttu-käveli-ohi-istahti-maatuskat-olivat-sivulauseessa-sitten-jo-kännykässäni-numero-minä-soittamassa-ja-maatuskat-vieraassa-autossa-matkalla-luokseni" -tyyppisen tapahtumaketju? Kuinka kuvin välittää se, miten pelkkä oleminen on toisinaan olennaisinta, miten tekemättä mitään tekee kaiken? Pohdin tätä edelleen enkä ole päässyt sanojen maailmaa pidemmälle. Sinne on hyvä jäädä.

p.s. Viikon ottamatta jäänyt kuva on Petrin pinkki synttärikakku ja auringon valaisema työryhmä sen kimpussa. Kiitos, anteeksi ja onnea!

7.6.2013 Neljäs viikko

Päivä on paistanut Suomen suvessa sellaisella voimalla, että heikkokuntoisempaa huimaisi. Mutta nämä näyttelijät harjoittelevat Telakan ullakon lämmössä kuin viimeistä päivää. Ari vie eikä kukaan vikise. Vesi virtaa yhdestä jos toisestakin niskasta ja puskee tunteita pintaan. Viikon aikana on kerättyjä aihioita päästy ketjuttamaan ensimmäistä kertaa ja näky on ollut palkitseva. Syke nousee pelkästä katsomisesta. Helminauhaa esitys ei vielä muistuta, mutta pinnalla tämä korkkiketju alkaisi osin jo kellua. Tarina ei ole enää vailla loppua - tai alkua. Reittivaihtoehoja siinä välissä on useita. Näitä vaihtoehtoisia polkuja tallaillaan tulevina viikkoina ristin ja rastin muodostelmassa. Aina ensi-illan ovelle, veikkaisin.

Edelleen etsitään erilaisia vastauksia siihen, mikä on Petroskoi? Mitä se on? Millainen se on? Kenen se on? Kysyin Konstalta, miten hän Petroskoin kiteyttäisi ja ensimmäinen vastaus oli mielentila. Subjekti, objekti, predikaatti - substantiivi, adjektiivi, verbi. Bändi ja suojatyöpaikka. Sanat riittävät alkuun. Loppumatkan voi taivaltaa vain heittäytymällä Petroskoin virtaan. Luottamalla, että seinät kantavat.

Tämän viikon alkuun asti on siis pääasiassa kerätty ideoita ja kohtauksia villisti ja vapaasti assosioiden - kylvetty aihioita jyvillä ja akanoilla. Yhden ajatus on ruokkinut toista ja kolmatta. Nälkä on kasvanut syödessä. Keräilyn kyllästäminä ideat ovat itäneet ideologian iduiksi, antropologian aluiksi. Ajassa kuljetaan eteen ja taakse, ollaan sodassa ja kauluksissa, on äiti ja poika, kaunottaren hirviö, yhdet ja samat hyvää ja pahaa tekevät kädet. Rakkaus tikittää. Sitten pieni horjahdus, sivuaskeleen hipaisu, hengen vetäisy - ja kaikki ovet imaistaan kiinni. Mustenee. Tulee hiljaista. Nahkatakkiset pojatkaan eivät puhu. Vanha repii ja repeää, rakentaa itsensä uudestaan. Näyttää niin hyvältä, että tuntuu pahalta.

Luen kotimatkalla Ulla-Lena Lundbergin Jäätä ja olen toisenlaisen veden äärellä. Saartamana. Sielläkin ihminen luopuu, loppuu, toipuu ja selviää. Eri elämäntavat ja -muodot elävät rinnakkain: rikkauden varjossa köyhyys, uskon hännillä uskottomuus, tässä päivässä tuhatta vuotta vanha, tarinoissa nähdyt ja näkymättömät. "Ihminen jättää paikkoja, jotka ovat olleet rakkaita ja oppii arvostamaan toisia paikkoja." Käytännöllistä ja järkevää. Mutta elämä ei ole. Petroskoi on fantasia päässä, jännitys vatsassa, seksi elimessä, seikkailu jaloissa, filosofia käsissä, tukokset suonissa. Kukin menköön sisään valitsemastaan aukosta. Ulos pääsee vain myötäelämällä.

Muiden harjoitellessa lavastaja-puvustajat ovat jatkaneet työtään näkymättömissä. Perjantaina teatterin tyhjennyttyä he ottivat näyttämön haltuunsa ja alkoivat rakentaa omaa Petroskoitaan. Maanantaina tarjolla on toivottavasti ainakin esimakua tulevasta. Kameleontti-Konsta pitää edelleen jokapäiväisesti piuhat riittävän pitkinä ja mukautuu kulloisenkin puutetilan tuuraajaksi: Konsta tulostaa, Konsta päivittää, Konsta muistaa, Konsta jakaa flyerit, Konsta tanssii, Konsta juoksee, Konsta kiittää. Kiitos Konsta omasta ja muiden puolesta.

Kun Mait viikon päätteeksi riisui housunsa ja alkoi imitoida ohjaaja-Aria (Arille), ymmärsin, että minulle Petroskoi on erityinen luomiskertomus. Niin samanlaisia olemme me ihmiset. Aika velikultia.

14.6.2013 Viides viikko

Ihmisen ikä sitten, 1.10.1941, suomalaiset valtasivat Petroskoin. Kaupungin nimi muutettiin Äänislinnaksi. Kalevalan sankarit nimesivät katuja. Suomalaisia keskitysleirejä perustettiin. Marja-Leena Mikkola on kirjoittanut leireissä lapsuutensa ja nuoruutensa viettäneiden haastattelujen pohjalta kirjan Menetetty lapsuus. Telakan Petroskoi kertoo jotakin siitä. Mutta myös kansanlauluista, Kalevalasta, Kantelettaresta - muistin varassa säilyneestä kansanperinteestä. Melkein Helkavirsistä ja Hobiteistakin. Tästä päivästä ja ajasta ainakin. Työryhmäläisten lukeneisuus näkyy ja kuuluu.

Tekeillä oleva teos ei ole tekstilähtöinen, mutta sen syntyyn ovat vaikuttaneet useat eri lähteet. Ja kertomisen tavat. Samoin kuin tarinoita on kerrottu sukupolvelta toiselle runojen kautta laulamalla, kerrotaan näitä tarinoita Petroskoi-esityksessä liikkeen ja musiikin keinoin. Tanssi jäljittelee pirtanauhan kudontaa: välillä syntyy yksinkertaista ja kuviotonta, välillä monimutkaisia kuvioita. Nypläämistä ei milloinkaan. Esityksessä musiikki, liike ja puhe rytmittyvät niin, että jokaisella osalla on merkitystä. Visuaalisuus korostuu harjoitusten edetessä. Erityisesti nyt, kun lavastus ja puvustus alkavat näkyä kuvassa.

Se, kuinka tähän on tultu, on paljolti ohjaajien ansiota. Lopputulokseen vaikuttaa koko ryhmä, mutta matkanjohtajina toimivat ohjaajat. Eikä ohjaaja Ari Numminen ole ensimmäistä kertaa käsittelemässä ihmisyyden perusasioita. Ihmisen ja ympäristön suhdetta, vuorovaikutusta. Tilaa ja tilattomuutta.

Ohjaajat näkevät kokonaisuuden katsomosta, näyttelijät tuntevat, mikä toimii näyttämöllä. Dialogi hioo esitystä eteenpäin. Syntyy petroskoin kieli. Liikekieli. Sanojen ja merkitysten sinfonia, jossa sijoilla ja muodoilla on merkitystä. Ari on alusta asti harjoituttanut työryhmäläisillä niin liikekieltä kuin laulua ja musisointiakin. Hänellä on taito saada näyttelijät osallistumaan ja kantamaan oman kortensa kekoon. Ja lopulta kannattelemaan koko maailmaa harteillaan. Keskustelut, kommentoinnit ja keskeytykset ovat jokahetkisiä osia harjoituksissa. Maestro on tuttu näky esiintyjien joukossa.

Harjoituksia kuvatessani olen nähnyt paljon ohjaajien selkiä. Aria seuratessani mieleeni tulee väistämättä laumanjohtaja, hopeaselkäinen uros. Herkistyvä sellainen. Kun hän vaihtaa painopistettä oikealta olalta vasemmalle, sekin näyttää Liikkeeltä. Tanssijan kehollisuus näkyy kaikessa. Toisinaan hän istuu pitkään paikallaan, imeytyy näyttämön tapahtumien keskelle. Pomppaa sitten äkkiä ylös, käy kuolemassa näyttelijöiden jaloissa ja palaa takaisin hämärään antaen esiintyjille tilaa tehdä oma tulkintansa. Ohjaaja on näkijä, kokija ja tekijä.

Apulaisohjaaja Jussi Sorjanen on teatteri Jukon lahja Petroskoille. Jussi kapellimestaroi ja kynäilee Arin tukena. Hän on työryhmän sanaseppo Antin rinnalla. He sanallistavat sen, minkä muut kehollistavat. Kynä – ja sormi – ovat Jussin taikasauvoja ja miekkoja, joilla hän kirjaa oman puumerkkinsä näytelmään.

Lopulta kyse on yhteistyöstä, yhdessä tekemisestä. Luottamuksesta ja arvostuksesta. Ohjaajat puhaltavat ilmaa näyttelijöiden siipien alle ja näyttelijät luottavat siihen, että se kantaa.

Tälle viikolle erityistä lisää ovat tuoneet välähdykset puvustuksesta ja valaistuksesta - ja tietysti promokuvien ottaminen. Kaikkea ei vielä saa paljastaa, mutta voinen luvata, että odotus palkitaan. Elokuussa, sillä Petroskoin harjoituksiin on tulossa kesätauko. Työryhmä työskentelee vielä kesäkuun viimeisellä viikolla ja jää sen jälkeen ansaitulle lomalle. Näyttämölle palataan elokuun puolivälissä, silloin tämäkin blogi raportoi taas menosta Petroskoissa. Sillä välin uutisointia voi seurata teatteri Telakan ja Petroskoin omilla sivuilla.

Jos viime viikolla tuntui siltä, että harjoitukset etenivät isoilla loikilla, ei tämä viikko ole siitä juurikaan poikennut. Tekemisen tunnelma on käsin kosketeltava. Joitakin tuokiokuvia ja jatkoa sille pohdinnalle, mikä on Petroskoi:

Petroskoi on aikamatka.

Petroskoi on päiväkirja.

Petroskoi on ihmismieli.

Petroskoi on muisti.

Petroskoi on bussimatka.

Petroskoi on pääsylippu.

Petroskoi on sydänääni.

Petroskoi on tunne.

Petroskoi on bändi.

Petroskoi on Tampere.

Välillä Petroskoihin uppoutuu niin, että unohtaa ulkona odottavan kesän. Sen, että on perjantai. Pyykkipäivä. Lupa olla vaan.

26.6.2013 Vierailu Virossa

Minulle selvisi eilen, että olen tekemisissä hankkeen kanssa, jota on rakennettu vähän kuin yhtä kirkkoa ja jonka ensi-ilta muistutti kovasti erästä kuu-lentoa. Petroskoi-produktiohan on osa lahtelaisen teatteri Vanha Jukon ja virolaisen Rakvere Teaterin toteuttamaa Petroskoi-Kullervo-Köök-yhteistyöhanketta. Yhdessä tekemisen idea keksittiin jo vuonna 2009, mutta vasta nyt, nelisen vuotta myöhemmin, päästiin korjaamaan työn satoa. Perjantaina 21.6.2013 ensimmäinen hankkeen esityksistä - Köök/Keittiö - sai ensi-iltansa. Ja juhlansa. Rakveren teatterilla on kaupungissa hieno kotiteatteri (ja keikkabussi), mutta Köök-näytelmää ei esitetä siellä vaan idyllisessä kesäteatterissa Võsussa. Hiekkarantoineen ja huviloineen Võsu itsessään on käymisen arvoinen kesäkylä.

Jos vuosi olisi 1969, olisi Võsun rannalla saattanut eilen kuulla jonkun huhuilevan pohjoisen vastarannan suuntaan: ”Tampere, Lahti, täällä Rauhallisuuden meren tukikohta, Köök on laskeutunut.” Mutta koska on vuosi 2013, päätyi yksi idean voimahahmoista (Jussi Sorjanen) toteamaan: ”This is one small step for (a) man, one giant leap for a theatre.” Tai ei se sanasta sanaan tainnut ihan niin kuulua, mutta kirjoitettakoon historia näin. Tälläkin kertaa.

Kahden muun esityksen (Petroskoi ja Kullervo) kiertäessä vielä radoillaan Viro johtaa kisatonta mittelöä 1 - 0. Välissämme oleva meri oli eilen ainakin pinnalta tyyni. Ilmassa oli kyllä jotakin kummallista, painovoima tuntui illan edetessä pienenevän pienenemistään. Niin kevyinä leijuivat ihmiset suviyössä. Keltaruusutkin. Vaikka kummankaan valtion presidentit eivät kunnioittaneet tapahtumaa puheillaan tai läsnäolollaan, synnytettiin illassa useampia kansainvälisen tason viro-suomi-englanti-kielikukkasia. Toivon, että niille ei käy kuten niin monelle sukukielistämme: jäävät köök/keittiö-kieliksi ja kuolevat pois. Toivottavasti laulut ja tarinat kantavat yli ajan ja veden. Joku muuttuu, mutta vain joku. Askel-askel-hyppy, askel-askel-loikka.

En kerro koko Köökiä, jotta jokaisella säilyisi mahdollisuus omiin tulkintoihinsa. Suosittelen vain sen näkemistä. Rakveressä heinäkuun puoliväliin asti ja ensi vuonna Lahdessa sekä Tampereella. Jos jotakin esityksestä lausuisin, sanoisin, että keittiössä pöly ei laskeudu vaan se leijailee ja laajenee, tarttuu lopulta vähän meihin jokaiseen. Haluan uskoa niin. Nähdä sen niin. Jokainen voi etsiä omat kuvaparinsa ja tulkintansa. Minulle illan viimeinen ja aamun ensimmäinen kännykkäkuva alkoivat puhuivat samaa kieltä.

Olin aamulla menossa kuvaamaan Rakveren päänähtävyyttä eli keskiaikaisen linnoituksen raunioita ja sen kyljessä patsastelevaa seitsemän tonnia painavaa Tarvas-veistosta. Harvoin suunnitelmat toteutuvat sellaisinaan, ja niinpä nytkin kiinnostavammaksi kuvauskohteeksi osoittautui niiden kuuluisien Tarvaan pallien juurella notkuvat ensi-illan viimeiset yöttömän yön ugrit. Tahdon-vuosi 2013 on tänään täällä.

Suuri kiitos kaikille eilisestä ja tästä päivästä! Vieraanvaraisuudessa Viro on se isoveli.

Se joka valvoo. Kanssamme. Untamme.

5.9.2013 Ensi-ilta

On arkipäivä, lounasaika teatteri Telakalla. Toisen kerroksen toimistossa näppäimistöjen nakutus ja puhelinten soittoäänet, ovensuukyselyjä ja keskeytyksiä. Taulunkoukkuja vasaroidaan, taustalla soi sävel. Aurinko vetää ulos, kello sisään. Vastaukset ja tunnit lyhenevät. Yliviivauksia: pressi, lipunmyynti, käsiohjelmat, buffit, kynttilät. Koneisto käy. Kello vähenee neljään. Tekniikasta vastaava valomestari Elina Nopanen juottaa mikrofonien varapiuhoja näyttämön takana. Seinät muistitauluina, kaikella on aikansa ja paikkansa. Musiikista vastaava Antti Raekallio saapuu kulmat kaulassa valmiina käymään äänimaahan. Koiria ulkoilutetaan, papiljotteja rullataan. Viideltä näyttämölle kokoontuvat Kaisa Sarkkinen, Mait Joorits, Petri Mäkipää, Minja Koski ja Jussi-Pekka Parviainen avaavat ääniä ja raajoja. Pukusuunnittelija Tiina Helin ja assistentti Senni Tähtinen ompelevat viimeistä nappia ohjaaja Ari Nummisen ja apulaisohjaaja Jussi Sorjasen saapuessa. Lyhyitä vetoja, kertaavia kohtauksia. Tunti, polvipotkuja. Puoli tuntia, yhden hengen jono. Vartti, vessa ja vetoketjut.

Seitsemältä jännitys astuu sisään. Esitys alkaa.

Jäljelle jää vain kiitokset.

Matka Petroskoihin on ollut erityinen. Siitä on tullut henkilökohtainen. Roolit ovat vaihtuneet henkilöiksi ja heit halauksiksi. On käynyt vähän kuin Kaisan monologissa: alussa oli vain kahva. Ei ovia, ei mitään muuta kuin vain kahva. Kun ensimmäisen kerran kohtasin Petroskoin, taulu oli tyhjä. Meillä ei ollut yhteistä kieltä, ei yhteistä vihollista tai ystävää. Muistilapullani irtosanoja Petroskoista, toisinpäin täysi hiljaisuus. Kun ei voi puhua, on yritettävä tehdä ja näyttää. Niinpä kolmetoista kynää alkoi sanattomalla sopimuksella luonnostella katkoviivoin yhteistä hahmoa ja se hahmo puettiin eilen ensi-illan valoihin. Ja ne valot avasivat silmiä, tunteita, ajatuksia, ovia, aikoja ja maailmoja.

Elämä on yhteinen matka. Elämä on yhteinen Petroskoi.

8.5.2014

Making of Petroskoi